toinenkin luontokokemus tulee mieleeni:
70-luvun alussa asuimme Roihuvuorentie 8H:ssa. Kerran keväällä äiti huomasi että pulupariskunta näytti viihtyvän parvekkeellamme ja tarkkailevan talven jäljiltä kuivia kukanvarsia harottavaa kukkapenkkiä epäilyttävän innostuneena.
Äidistä ajatus parvekkeella pesivistä puluista ei ollut ihan niin hauska kuin meistä lapsista, mutta kun isämme kävi niitä sieltä hätistelemässä, huomattiin että muna oli jo puoliksi ulkona. Siinä sitten perheen kesken todettiin että pulukummeiksi tässä on sitten ryhtyminen.
Luontotapahtumien seuraaminen on hauskaa ja säädettiin keittiön sälekaihtimet sellaiseen asentoon, että päästiin kurkkimaan pesimistä salaa. Erityisen metkaa oli että nuoren puluäidin hautomisen riemua saapui ihailemaan puolen kymmentä uskollista pulusukulaista ja/tai -ystävää.
Samalla kun hautova puluäiti tuntui hyvin tärkeältä roolissaan, ylpeä puluisä tepasteli parvekkeen kaiteella ja röyhisteli höyheniään kuin vähemmän kuninkaallinen riikinkukko.
Parin päivän päästä tapahtui kuitenkin katastrofi. Äitimme tuli kauhuissaan herättämään meidät lapset. Aamuteetä juodessaan hän oli huomannut kuinka pesä oli hetkeksi hylätty puluvanhempien ollessa pihan nurmikentällä syömässä aamiaistaan. Yhtäkkiä oli kuulemma suorastaan "taivas pimentynyt" kun suuri harakka oli pudottautunut pesän reunalle. Ennen kuin äiti ehti parvekkeelle hutkimaan harjalla tätä huligaania, se oli muutamalla kokeneelle liikkeellä tökännyt nokkansa munaan ja syönyt sen sisällön.
Kun puluvanhemmat tulivat takaisin ja näkivät tyhjän pesän niiden reaktio oli riipaiseva. Toista päivää ne raukat istuivat parvekkeen kaiteen reunalla ja tuijottivat synkkänä tyhjää pesää. Sade ja kylmä tuuli lisäsivät ankeutta entisestään. Meistä tuntui myös, että ne vilkuilivat syyllistävin katsein ikkunoidemme suuntaan. Surimme aidosti sitä, ettei meillä ollut keinoja niiden auttamiseksi. Sitäkin ettei ollut keinoja kertoa mitä oli tapahtunut.
